Ihania uutisia!

Ai että nyt on mukavaa kerrottavaa! Meillä oli eilen asunnonnäyttö (7:s sellainen) ja saimme kuin saimmekin tarjouksen josta ei voitu kieltäytyä! Ihanaa! Kauppapäivä ei vielä ole selvillä, mutta mahdollisesti jo tällä viikolla? Tämä asunto pitää saada tyhjäksi 29.5. mennessä, joten tulikin nopeampi lähtö mitä ajattelin. Kolme viikkoa! Lievästi sanottuna haikeaa, mutta sitten kun miettii että tässä alkaa ihan just kohta tuo kattoremppa, niin kyllä se onneksi lieventää tuota haikeutta! Mä haluan säilyttää muistoissani tämän asunnon ja pihan just tämmöisen näköisinä kuin se on nyt!

Ihmismieli on kyllä ihmeellinen. Samalla kun pikku hiljaa ymmärsi eilen ettei tarvitse enää miettiä asunnon tulevaisuutta, iski pienoinen ahdistus. Ja mistähän tällä kertaa? No siitä että tunsin (taas) vanhenevani elämässä kun yksi etappi (asunto saatu myytyä) on pian takana päin. Se tunne (että vanhenee) on käynyt muutaman kerran tässä viime aikoina mielessä. Vaikka samaan aikaan olen yrittänyt muistuttaa itseäni että olen vielä kuitenkin suht nuori, vauvakin tällä hetkellä masussa ja toinen pieni taaperokin on touhuilemassa. Mitä se ahdistus on sitten joskus kun ei vaikka enää vauvoja voi saada, että on siis niin vanha että ne ajat ovat jo auttamattomasti takanapäin? Vai voiko se tunne olla silloin jo sellainen, että ne ajat ovat olleet ja menneet, hyvä niin? Mietin minä, ainainen vauvakuumeinen ihminen.

Tänään meidän kirpparipöytä on käytävä tyhjentämässä. Juho on onneksi lupautunut lähtemään töistä niin että on mun kantoapuna klo 16 kirpparilla! Varasin jo seuraavan kirppisetapinkin alkaen 5.s kesäkuuta. Nyt kannattaisi jo alkaa hinnoittelemaan kaikkea jo valmiiksi (kyllä, seuraava lastenvaatesatsi on jo katsottuna kirpparille!) ja luulisin että myytävää löytyy muutenkin kun tässä nyt alkaa pakata muuttoa varten tavaroita.

Asuntomme kerkesi siis olla noin 2 kuukautta myynnissä. Onneksi sellaista paniikkitunnetta ei tullut oikeastaan missään vaiheessa. Kiitos näistä rauhallisista mielenliikkeistä! :)