Rastit seinään! Jospa tästä vaikka olo helpottuisi?

Minä olen saanut muutaman viime päivän sisään pari pitkäaikaista tehtävävihkon rästityötä valmiiksi.

* Aatoksen ristiäiskuvat albumiin

* Äidin hautajaiskuvat albumiin

Nyt tuli vihdoin se fiilis, että nämä kuvat on saatava nyt työstetyiksi. Oikeastaan tunne oli "nyt ne on vihdoin saatava tehdyiksi!!! Nyt tai ei koskaan! Kuvathan on tilattu jo aikaa sitten. Hautajaiskuvat kuukausi hautajaisista ja Aatoksenkin ristiäiskuvat pari vuotta sitten. Kuitenkin liittyivät samaan raskaaseen elämänvaiheeseen. Olihan Aatoksen ristiäisissä äitini ensimmäistä kertaa meillä (ja kotonaan) käymässä leikkauksen jälkeen ja sen jälkeen hän palasi takaisin kuntoutusosastolle. Ensimmäistä kertaa siis neljään kuukauteen muualla kuin sairaalassa. Ristiäisissä oli mukana niin äidin luottohoitaja (ystäväni), sekä suuri arsenaali hoitovälineistöä imulaitteista tippaletkuihin sun muihin. Selvitiin kuitenkin. Hautajaiskuvat olivatkin sitten oma lukunsa. Jo vuosi sitten pistin albumin tilaukseen. Mutta siihen se sillä erää jäi. Kuvat saivat odottaa. Ei vielä pystynyt.

Nyt kaksi vuotta hautajaisista aloin uudelleen käymään kuvia läpi, laskin ne ja päädyin ostamaan vielä uuden valokuva-albumin. Kuvia oli niin paljon, etteivät ne olisi siihen ensimmäiseen ostamaani mahtunut. Nyt albumissa on hautajaiskuvat, kuvat muistotilaisuuden jälkeen mummolassa ja seuraavalta päivältä kuvat haudalta sekä lopussa kuvat äidin kuolinpäivältä. Kyllä siinä yksi 200 kuvan albumi täyttyi lähes kokonaan kuvista. Toki albumissa on myös tekemäni hautajaiskutsu, kuolinilmoitus, surunvalittelukortit sekä kirjoitin vielä kukkavihkoissa olleet tervehdykset albumiin ylös. Ilman kyyneliä ei tästäkään urakasta tietenkään selvitty, mutta sain urakan kuitenkin valmiiksi.

Ja nyt voin olla tyytyväinen. Yksi homma saatu tehdyksi. Nyt ne kuvat ei enää muistuta mua olemassaolollaan, tekemättömän työn muodossa. Nyt äidin hautajaisiin ei enää liity mitään, mikä pitäisi saada tehtyä valmiiksi. Siis mitään konkreettista. Toisaalta olo on taasen väsynyt. Kävinhän samalla läpi blogini kirjoitukset samalta aikakaudelta. Harvoin niihin tekee mieli palata, mutta nyt oli senkin aika. Luin myös adressit ym. Toisaalta koin jopa jonkin sortin iloa, surun ohella. Iloa siitä, että jaksoin asiaa työstää, käydä nämä tunteet läpi ja sain sen (albumin) vielä valmiiksi asti tehtyä. Hyvä minä! Ehkä mielestä vierähtää tätä myöten myös jokunen painolasti, toivon ainakin. 

Mieli työstää äidin kuolemaa omilla tavoillaan. Välillä tuntuu siltä, että vaikka miten on helvetti asiasta puhunut ja kirjoittanut silloin kun asiat ovat olleet ajankohtaiset, enkä sulkeutunut sisimpääni, niin ei sekään tunnu riittävän. Jos jonkin sortin omaa kuolemanpelkoa/sairastumisen pelkoa. (Onneksi tuo äidin kasvain ei ole periytyvää.) Niin ensimmäisenä syksynä äidin kuolemasta kuin nyt vähän jälkeen Iineksen syntymän. Tässä vaiheessa vuotta jo tuntuu onneksi vähän helpottavan, kun aurinko lisääntyy ja toki ajanjaksollisestikin äidin viimeinen syksy/talvi oli sitä rankkaa aikaa (miksei kesäkin), ja jollainlailla kai sitä rankkuutta elää mielessään vielä kerran/pari läpi. Toivottavasti ensi syksynä ei enää tuntuisi näin pahalta. Kun oikein ahdisti, ei tehnyt mieli miettiä koko äitiä saati puhua hänestä. Yritin vain olla ajattelematta tai saada jotakin iloista mieleen tai ainakin jotain neutraalia. Ja se tuntui onneksi auttavan, niin kuin oma rakas puolisokin läsnäolollaan. 

Mutta kyllähän noita rästissä olevia hommia riittää... ;) Valokuvia pitäisi tilata vaikka kuinka ja yksi kuvakirjakin on työn alla. Onneksi näihin ei liity niin suurta latausta kuin näihin edellä mainittuihin valokuviin. Olen alkanut myös täyttää vauvakirjojakin nyt ahkeraan tahtiin. Jospa nekin saisi oikeasti edes hetkeksi ajantasalle.. :)