Tiedän kyllä järkevästi ajatellessani että asuntomme on käymässä auttamattomasti pieneksi. Toisina päivinä olen hyvin sinut asian kanssa ja pontevasti yritän tehdä asialle jotakin. Mutta heti sen perään alkaa ahdistaa. Kyllähän me tänne mahdutaan. Sopu sijaa antaa. Hetkittäin tuntuu että olisin repimässä itseäni jostain tutusta ja rakkaasta. Tai niinhän se oikeastaan onkin. Tämä oli se pesä missä tunsin olevani pitkästä aikaa onnellinen ja minulla oli täällä hyvä olla, levätä. Pikku hiljaa tästä asunnosta tuli minun näköiseni, oikeastaan vuonna 2008, jolloin käytin kesälomani pintaremontoiden kotini. Ei se ollut kovinkaan suunniteltu juttu, mutta kun kesälomani oli kylmä ja sateinen, niin siihen hommaan ajautui kuin itsestään. Löysin ihanat tapetit ja niihin sopivat maalien sävyt. Vuosien aikana huonekalut ovat muuttuneet ja nyt on niin hyvä. Tämä on minulle rakas. Viime kesänä takapihakin pääsi oikeuksiinsa kun mieheni rakensi sinne terassin ja terassin päälle katoksen. Myös omenapuu ja kirsikkapuu tulivat sulostuttamaan takapihaamme. Takapihaltammehan lähtee pieni polku joka johtaa läheiseen uimarantaan. Asumme siis veden äärellä.
Tämä oli ihana, idyllinen koti yhdelle aikuiselle ihmiselle sekä yhdelle pikku tytölle sekä neljälle kissalle. Tänä vuonna tänne kuitenkin pitäisi mahtua 2 aikuista, 3 lasta sekä ainakin neljä kissaa. Ainakin neljä ja jos pentuja tulee niin vieläkin enemmän, ainakin hetkeksi. 70 neliön asunnossa neliöt alkaa olla käytetty. Vaikka me kuinka olemme yrittäneet järkeistää tavaramäärää mahdollisimman pieneksi. Mies - rakkaani - toi vain pienen muuttonyssäkän tänne tullessaan, ei huonekalun huonekalua. Mimosaa varten piti hommata jo jotakin. Vaunut, vaatekaappi, sänky ja syöttötuoli. Tuleva pikkuinen ei nyt alkuun tietenkään tarvitse juuri mitään. Paitsi ne tuplavaunut.
Seiniinhän on ollut helppo rakastua. Juuri näiden seinien sisällä on vietetty monia hauskoja hetkiä. On tanssittu, laulettu ja naurettu. Itketty ja surkuteltu. Kasvettu henkisesti ja lopulta rakastuttu. (Kyllä! Tuossa eteisessä se tapahtui kun Juho siihen kesäkuussa 2010 asteli!)
Olen yrittänyt kertoa itselleni että kaikkea ei voi saada. Tai kaikkea ei ole järkevä säilyttää. Toivottavasti vain parhaat muistotkin vain säilyvät, tai ne josta olen oppinut jotakin. Sain lopulta sen perheen mistä jo niin pitkään haaveilin. Sen eteen täytyy tehdä myös muutoksia. Ne varmasti kannattavat. Etenkin jos tulevaisuuden haave omakotitalosta järven rannalla elää myös mielessäni, sinne minä haluan sitten joskus. Joten täytyisi vaan mennä eteenpäin. Kyllähän näitä lauseita on helppo ihmisen kirjottaa. Mutta sitten tulee se itsen käpertyminen omaan koloonsa. Ei vielä. En pysty. Liian nopeaa. Haluan tuntea sen tunteen että mun on pakko muuttaa pois tästä asunnosta tai muuten tukahdun. Vielä ei henkinen neliömääräni ole täynnä, en kaipaa enempää tilaa itselleni. Niin, mutta kun muut kaipaavat...
Tällä hetkellä näen sieluni silmin itseni pitämässä viimeiseen asti ovenkahvasta kiinni ja minua revitään jaloista. Selvästikään ei ole vielä oikea hetki, minulle. Sunnuntaina olemme menossa katsomaan yhtä asuntoa. Pelkään että minua ahdistaa. Vaan jospa ei ahdistaisi!
Sä oot se mummo keinutuolissa, joka huutaa hampaattomana, että "mie en kotooni lähe mihkään". nojoo...mutta voin jotenkin jakaa noita sun tuntemuksia...kun tässä on mietitty meilläkin, että mahtuuko tänne ja on kateltu taloja jne jne...mutta vaikea olisi tästä 12v asumisen jälkeen lähteä :/ huoh, vaikeita päätöksiä uusissa elämäntilanteissa.
VastaaPoistaAh, mä tunnen itseni niin tuosta mummosta! (Toivottavasti tulevaisuuteni vanhuudenpäivät eivät kulu missään kämäsessä vanhainkodissa... :( ) Mutta joo, kyllä on vaikeaa tehdä päätöksiä mut luottavaisin mielin silti eiköhän tuo elämä ohjaa parhaaseen suuntaan!
VastaaPoistaToi Päivin mummo kommentti oli kyllä hauska! :D Näitä on nähty :D
VastaaPoistaIhan ymmärrettävää. Aikuisena sen kodin merkityksen ainakin viimein ymmärtää. Mun hyvällä ystävällä oli kova paikka päästää irti heidän ensimmäisestä kodistaan. Sinne oli kannettu molemmat lapset sairaalasta ja pelkkiä hyviä muistoja se koti piti sisällään.
Mullekin tuli jonkinlainen haikeus meidän väliaikaisasunnosta, sinne me tuotiin pikkuinen Aaro kesäkuussa <3 Entisestä talosta ei ollut vaikea luopua. Sen mies oli rakentanut aikoinaan entisessä elämässään kodiksi jollekin muulle kuin minulle ja lapsillemme. Paikka ahdisti aina vaikka millaiset remontit teimme. Tämä uusi talo on viimein se meidän koti. Tämä on tehty meille, meidän tarpeiden mukaan :) Täällä tunnen olevani kotona <3
Ehkä uusi koti olisi teille myös uuden alku, yhteinen kaikille :)
Varmasti uusi tuleva kotimme on meille kaikille "uusi alku". Jännittää se silti tai juuri sen takia. Se ei olisi enää se mun perustama koti, vaan meidän yhteinen. Ehkä itselläni on taustalla juuri pelko siitä että suhde lähtisi siitä alamäkeen, kuten kävi edellisessä suhteessa jossa ostimme ensimmäisen yhteisen asunnon ja kohta jo alettiin miettimään eroa. Mutta eihän tässä ole samat ihmiset. Eikä sama mahdoton remonttirevahka! :) Uskon pääseväni tästä vielä yli joku kaunis päivä, mutta toisaalta tosi hyvä pohtia näitä!
VastaaPoistaSeuraavaa kotia ajattelen nimenomaan "väliaikaiskotina". Siitä sitten aletaan rakentamaan, kunhan pikkuiset ovat vähän kasvaneet ja minunkin aika on taas mennä töihin tai jotain siihen suuntaan! :)
Voi, olet ihana!:) Mäkin olen kokenut pientäneroahdistusta, kun olen viime viikot ollut netissä iPadillä ja kommentointi ei tästä(?) syystä ole onnistunut.
VastaaPoistaJa kuten huomaat, vaikeaa se on edelleen. Ottaen huomioon, että meillä on 4 toimivaa tietokonetta, on hiukan ihmeellistä, että Macbookin hajonnut laturi on taannut minut pelkäksi lukijaksi, ei kommentoijaksi. Älä julkaise tätä!:) ihania juttuja ja talohaaveita, hengessä mukana, vaikka en hetkeen pääse merkintää jättämäänkään. On pakko kirjoittaa nopeasti ennenkuin tää taas jäätyy.:)
VastaaPoista:D Laura :D en mä voi jättää tuota sun viestiäsi julkaisematta! Hehheh! Itse olet ihana!
VastaaPoista