Viime yönä näin äidin unessa. Viime kerrasta onkin jo aikaa. Tai sitten unet ovat siinä vaiheessa yötä, etteivät jää muistoihini. Viime yönä äiti kuitenkin oli, kunto oli leikkauksen jälkeinen eli ei kummoinen. Muutaman sanan sanoi, mutta ei muuta. Myöhemmin olimme laittamassa äitiä istumaan paikkaan minne emme olleet kuitenkaan itse jäämässä, (miksiköhän?) ja mietin, kuinka tietäsimme jos äidille tulisi nyt joku hätä? Se oli vähän surullinen uni.
Äidinkaipuu yllättää ihan yhtäkkiä. Saatan ajatella jotakin ja yhtäkkiä huomaan toteavani, että minun äitini on oikeasti kuollut enkä näe häntä enää tässä maailmassa. Silloin iskee tosi kova haikeus. Vuosi sitten en voinut aavistaakaan ettei äiti enää olisi luonamme. Nyt äidin kuolemasta on jo kaksi kuukautta, toisaalta se tuntuu tosi pitkältä ajalta, toisaalta taas niin lyhyeltä. Elämä on muuttunut todella paljon äidin kuoleman jälkeen, tai huoli äidistä on poissa. Suru on sen tilalla. Surukin on omanlaisensa, se tulee silloin kuin on sen aika, ei silloin kun joku sanoo osanotot. Ei sitä kaikkia onneksi päästä niin iholle, vaan kuori suojelee minua.
Sureminen on jotenkin tosi henkilökohtainen asia. Kukin tekee ja kohtaa sen tavallaan, eikä oikeaa tyyliä ole.
VastaaPoistaYmmärrän hyvin, mitä tarkoitat, kun puhut siitä, että suru työntyy ajatuksiin väkisin toisinaan. Se tulee ja ravistelee yllättävällä voimallaan. Vuosien jälkeenkin. Autoa ajaessa tai nukkumaan mennessä ja usein niin yllättäen.
<3
-Laura
Näin juuri! Nimenomaan nuo mainitsemasi tilanteet, auton ajaminen ja hetki sängyssä, ennen nukahtamista ovat niitä hetkiä jolloin muistot tulvahtavat jostakin... voihan niitä, muistoja! ♥
Poista