Luopumisen tuskaa..

Mä olen viimeiset viikot tuntenut luopumisen tuskaa. Toivon tietenkin, että äiti elää vielä pitkään ja piristyy... Olisi niitä kausia, hyviä ja huonompia. Viimeiset kolme viikkoa äidin vointi on mennyt pikku hiljaa alemmas, elämänliekki hiipunut. Ehkä on tuullut liikaa?

Kuukausi sitten mä sain sen iloisen, yllättävän ja ihanan puhelun äidiltäni! ♥

Sen jälkeen tuli antibioottikuuria peg-letkun juurella olevaan paiseeseen ja virtsainfektioon. 

Vointi meni alaspäin, päivä päivältä. 

Eilen katselin kuvia jotka on otettu jouluna, näyttääpä äiti niissä pirteältä!

Äiti on muuttunut joten poissaolevammaksi. Tosi väsyneeksi, uniseksi. 

Päiviä, jolloin jalat ei kanna juuri lainkaan. Päiviä jolloin taas jalat kantavat hetken paremmin. Siis silloin kun siirtyy avustettuna sängystä pyörätuoliin tai pyörätuolista pöntölle. Aika harvoin enää kerkeää pöntöllekään. 

Sellainen aloitekyky on poissa, hyvä että jaksaa jotain vastata jos kysytään. Usein jää vain nyökkäilyn asteelle. Tänään otin esille paperia ja kynän, johon äiti kirjoitti, että tuokaa kaarimalja hänelle. No, tuotiin!  Kirjoitti myös, että ikenissä on kipua! Eilen iskä oli antanut kipuun buranaa ja sillä oli ilmeisesti helpottanut. 

Äiti katseli jonkin aikaa Mimmin touhuja hymyillen ja nukahti sitten istuvilleen pyörätuoliinsa. 

Kuten tavallista viime aikoina.

Isänkin kanssa asiasta tänään puhuttiin. 

Hetki kerrallaan mennään.

Mennään vielä illalla äitiä ja iskää moikkaamaan, ehkä olisi taas pirteämpi hetki?

♥     ♥     ♥