Tyhjyyttä ja ihmetystä.

Tyhjyyttä, tyhjyyttä.

Meille tulee osanottokortteja ja kukkia.

Tuntuu siltä, että ne tulevat varmasti väärään paikkaan.

Eihän äitini voi olla kuollut, eihän?

Olen vain ja odotan. Ehkä äiti vielä tuleekin jostain takaisin?

Silti kaivoin isän luona pyykkikorista äidillä viimeiseksi käytössä olleen tyynyliinan

ja pistin sen tyynyn päälle joka äidillä oli ollut käytössä. 

Huh! Onneksi kerkesin pelastaa sen pesukoneelta!

Olen painanut kasvoni äidin tyynyyn joka päivä,

siinä on äidin tuoksu.

Kun pistän silmät kiinni,

tuntuu että äiti on ihan siinä lähellä. ♥

Tänään etsimme äidin osoitekirjaa.

Ei löytynyt ensin mistään,

kaikkea muuta kylläkin.

Pieniä juttuja, kirjoituksia.

Kunnes muistin missä äiti sitä aina piti.

Postikorttien kanssa samassa laatikossa. Tietysti.

Tekisi mieli pyytää anteeksi, että me äiti sinun tavaroitasi ja papereitasi niin joudumme tonkimaan.

Olethan aina ollut järjestyksen ihminen.

Tavarat ja paperit järjestyksessä.

Omilla paikoillaan.

Tuntuu, että on niin paljon aikaa.

Mitä sillä tekisi?

Elämässä on äidin kokoinen tyhjyys.

Olimmehan viimeiset kuukauden niin paljon yhdessä.

Niin osastolla kuin kotonakin apuna. Monta kertaa viikossa. 

Jopa monta kertaa päivässä.

Ihmettelen.