Sadas postaus josta tulikin ihan toisenlainen mitä ajattelin.

Tämä on sadas postaukseni. Odotin sitä jo pitkään aika innolla! Enpä arvannut kuinka vaikeat hetket ovatkaan läsnä viimein kun tätä kirjoitan. Tekisi mieleni kirjoittaa kaikki niin kuin ne on, mutta toisaalta haluan puhua vain itseni suulla ja omista ajatuksistani. Niin etten vahingossakaan loukkaa häntä, josta nyt on kyse. Haluan pitää tilanteen omien ajatusteni tasalla, en niin että tuntemattomat joutuisivat tilannetta sen enempää murehtimaan. 

Viime päivinä olen ollut luottavainen. Mutta sen jälkeen äärettömän peloissani, tärissyt jännityksestä, odottanut ja huomannut eläneeni tähän hetkisen elämäni pisimpiä tunteja. Olen itkenyt ja luottanut tulevaan. Pakottanut itseni reippaaksi, ja sitten antanut itseni olla heikko. Olen ollut väsynyt, surullinen, uneton mutta samalla periksiantamaton. Olen joutunut miettimään kuoleman läheisyyttä, sitä kuinka ihminen joutuu joskus nöyrtymään ja antamaan itsensä toisten käsiin, toisten armolle, ja vain luottaa että ne kädet osaavat hommansa. Siinä täytyy olla kyllä vahva luottamus. Pystyisikö siihen itse? Vai eikö tilannetta vaan saa käsitettyä kuin vasta sillä hetkellä kun elämä muuten tuntuu vaikealle, siis niin vaikealle että on valmis ottamaan kaiken saatavan avun vastaan millä se mahdollisesti helpottuisi? Ehkä asia on niin. 

Kaiken tämän keskellä on kuitenkin joutunut olemaan myös äiti, onneksi. Elämään tietyssä rytmissä, tekemään jotain ruokaa, hoidettava päiväunet, pidettävä huolta myös ihanista lainalapsista. Elämä menee eteenpäin ja jatkuu, siitä Luojalle kiitos. Uskon rukouksen parantavaan voimaan, rukouksia on onnekseni ollut liikkeellä nyt enemmän kuin jaksan uskoakaan! Kiitos teille rakkaat ystäväni! Seuraavat päivät, viikot, kuukaudet tulee varmasti olemaan rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin, elämällä näyttää olevan paljon annettavana. Niin paljon, ettei tätä kaikkea varmasti tule muistamaan kuin utuisena vuosien kirjona sitten joskus tulevaisuudessa. Niin ja pakko vielä mainita, onneksi mun mies osaa olla maailman rakastavin, tukevin ja lämpöisin ihminen kun sitä eniten tarvitsen <3

*     *     *

Tämän kaiken myötä otetaan hetki tätä päivää ja niitä elämän iloisia asioita, joita onneksi pyörii runsaasti myös ympärilläni!

Kävimme nimittäin veljentyttöjeni, sekä Mimosan ja Juhon kanssa tänään Mäntyharjun "Iso-Pappilan 200 vuotta viikonloppu" - tapahtumassa. Jonne lähdimme oikeastaan kun kuulin että siellä olisi tarjolla muurikkalettuja. Hah, nämä letut oli keretty pistellä poskiin jo hyvän aikaa ennen kuin me paikalle saavuttiin, mutta iloksemme tapahtumapaikalla olikin kaikkea kivaa lapsille! Niin talutusratsastusta, kasvomaalausta, lampaita ja pupuja, musisointia, pyhäkoulu, ja tietenkin muutaman näyttely, ja nämä kaikki vieläpä ilmaiseksi! Juotiin myös kahvit ja mehut, eikä ne mansikalla höystetyt pullatkaan varmaankaan paljoa hävinneet sille odottamalleni muurikkaletulle ;) Päivän kruunasi vielä oikein hyvä, kesäinen ja lämmin sää. Mukava oli huomata muidenkin löytäneen paikan päälle! 

Kummityttöni odotti innolla että pääsee ratsastamaan!

Sillä välin pienet serkukset kerkesivät ajamaan Windy-ponilla!

Ihanat tyttöset :)

Ja oli kuulemma koko päivän paras juttu tuo ratsastaminen! :)

 Iso-Pappilan miljöötä, täällä sijaitsi kahvila, mistä saatiin hyvät herkut!

 Iso-Pappila tuo keltainen rakennus oikealla

 Iso-Pappilan miljöötä

 Miljöötä

Tytöt ja Juho katsomassa lampaita

ja pupuja ihmeteltiin seuraavaksi!

Jokainen tyttö sai oman maalauksensa, kaikille tuli sydämet :)

Lampaita taisi vähän väsyttää?

Osallistuimme lasten kanssa myös pyhäkouluun.

(Ensimmäinen kerta minulle ja Mimosalle, Juhohan oli jo toista kertaa :), 

serkkutytöt ovat käyneet pyhäkoulussa ennenkin!

Mimosa mietteliäänä pyhäkoulussa

Pyhäkoulun jälkeen tutkimme Iso-Pappilan muut huoneet läpi. Tässä olemme vanhassa luokassa ihmettelemässä vanhoja pulpetteja.

Tässä salissa oli hienoa, vanhanaikaista Pappilan tunnelmaa.

Veljentyttöni <3

Rappuset Iso-Pappilan talolta puutarhaan.

Minä ja tytöt!

Sitten käytiin vielä uimassa! Tai no, kummityttöni oli lopulta ainut joka veteen uskaltautui! :)

Kylmää se oli minustakin! ;)