Tänään oli äidin hoitoneuvottelu.
Mitähän sitä kirjoittaisi.
Tuntuu niin tyhjältä.
Kipeältä.
Kuultiin paljon asioita mitä en olisi halunnut kuulla. Mitä en tiennyt odottaa kuulevani. Kuntoutusjaksolla oleminen on päättymässä. Se tuntuu jotenkin toisaalta pahalta, niin kuin äitiä oltaisiin heittämässä oman onnen nojaansa. Suuria toiveita kuntoutumisen suhteen ei saisi enää olla. Pitäisi varautua tunteihin, viikkoihin, kuukausiin ehkä muutamaan vuoteen. Tähän asti äidin kotiutumista ollaan kaikki odotettu kovasti. Nyt se pelottaa. Kuinka me pärjätään? Kuinka isä jaksaa? Miten kaikki kotiutumiseen liittyvät asiat etenee.
Oliko tätä luopumisen tuskaa pakko lisätä? Kun asiat kuitenkin etenevät omalla painollaan. Kukaan meistä ei ole Jumala joka yksin tietää tulevan. Mitäkö hyötyä tästä tämän päiväisestä oli? Turha positiivisuus ainakin onnistuttiin lakaisemaan kylmiin sanoihin. Onko se tiedon lisääminen tarpeen, kun se tuo vain tuskaa tullessaan? Pitkäaikaissairaan lähimmäisenä sitä varmasti kuitenkin jokainen tietää jollain tasolla että luopuminen tulee jossain vaiheessa eteen. Sitä ehtii varmasti surra riittävästi kun on oikeasti se surun aika.
Eikö saisi nauttia hyvistä hetkistä? Elää niin täysillä kuin vain se on mahdollista, rakkaittensa luona. Kukaan ei tiedä täällä päiviensä määrää kuitenkaan.
Toivottavasti arki helpottaa tämän päiväisiä tunnelmia.
Just nyt mä en jaksais enää tehdä tai ajatella mitään.
Työ tarviitte nyt hirveästi voimia joka puolelta! Tsemppiä täältäkin, varmasti on tosi rankkaa. Jos tuntuu, että päivät alkavat olla vähissä, niin silloin pitää vain nauttia niin pitkään kun vielä voi ja surra sitten kun sen aika on. Sureminen verottaa hirveästi voimia, varsinkin kun kaikkea toivoa ei ole läheskään vielä menetetty! Lähetän voimahalin täältä kilometrien takaa, nappaahan kiinni kun saapuu! ♥
VastaaPoistaVoi ei :(! Jotkut vaan eivät sitten millään osaa valita sanojaan oikein - tai eivät edes ymmärrä, miten paljon yksikin sana tai sanapaino voi herkässä tilanteessa vaikuttaa. Paljon voimahaleja koko poppoolle myös täältä käsin <3. Surra kannattaa vasta sitten, kun sen aika on, nyt pitää yrittää nauttia yhteisistä päivistä, pienistä iloista, läheisyydestä, juttuhetkistä ja siitä, että äitisi pääsee vihdoin taas kotiin.
VastaaPoistaMitä silloin voi sanoa, kun haluaisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja? <3 Olette mielessä. Toivottavasti pystytte nauttimaan Aatoksen suuresta päivästä. -Laura
VastaaPoistaTsemppiä sinne! Voinko kysyä tuosta kirjoittamastasi, että tarkoititko sitä, että kuntoutumiseen voi mennä tunteja, viikkoja, muutama vuosi vai onko äidin tila sellainen, ettette tiedä paljonko on aikaa jäljellä? Anteeksi jos kysyn liian suoraan...
VastaaPoistaEn edes tiedä miten lohduttaa teitä tässä tilanteessa :( Paljon voimia vaan voin lähettää teille kaikille! ♥
VastaaPoista♥ kiitos teille kaikille ♥
VastaaPoistaIsot halaukset teille <3
VastaaPoista