*Tänään oli herkkiä hetkiä.*
Aatos hymyili tänään ensimmäisen kerran äidilleni.
Ennen tätä äiti kyseli onnistuisiko joku ystävistäni olemaan Mimosan kanssa tulevan hoitoneuvottelun ajan (ensi viikolla)? En oikein saanut selvää, oliko äitini jutellut lääkärin kanssa vai muutenko oli itse sitä mieltä että mahdollinen leikkaus tulisi olemaan vaikea...
Varmasti ystäväni läsnäolo vaikutti sekä se ettei äiti ole enää "oikeassa sairaalassa" vaan kuntoutusosastolla, eikä niin hengenvaarassa, kun sain sanottua hänelle etten missään nimessä enää haluaisi että hänelle tehdään mitään leikkauksia. Kun pystyykö kukaan sanomaan mitä sillä leikkauksella voitaisiin saada aikaan? En jaksa uskoa että äidin näkö toiseen silmään palautuisi, tai sormien tuntoaisti, tai käsien toimintakyky. Ei se trakaria ainakaan itsessään pois veisi. Ja sitten kun vielä vertaa sitä, kuinka suuri riski on siinä, että koko leikkaus epäonnistuisi ja äiti olisi neliraajahalvaantunut koko loppuikänsä. Nyt sentään pystyy osallistumaan lastensa ja lastenlastensa elämään. Jossain vaiheessa mua alkoi jo itkettääkin kun sanoin, miten järkyttävät kolme kuukautta tässä on ollut pelätä vähän väliä selviääkö äiti hengissä jatkuvista infektioista ja ensinnäkin jo siitä ekasta leikkauksesta... Mä en toivoisi kenellekään näitä kokemuksia. Kesä meni tunteiden vuoristoradalla. Voi että mä vihaan sitä kasvainta. Kunpa se vaan lakkaisi nyt kasvamasta. Koteloituisi paikoilleen, se vähä mikä sinne jäi. Niin ja sekin vielä että jos kasvain olisi mahdollisesti jo saatukin ensimmäisessä leikkauksessa pois, niin siitä huolimatta se olisi voinut uusiutua. Siinä toinen syy, miksi en halua äidin menevän enää minkäänlaiseen operaatioon.
Äiti sanoi ymmärtävänsä. Mutta sanoi ettei halua asua loppuelämäänsä sairaalassa.
-Jos se vaan meistä, äidin läheisistä riippuu, niin emme mekään halua.
Haluan äidin kotiin heti, kun vain se on mahdollista.
Pitkästä aikaa rankka päivä näitten fiilisten kanssa.
Tuo Lana Del Reyn Summertime Sadness - kappale pistää väkisin itkemään.
Juuri nyt tunnen itseni surulliseksi.
Elämä on välillä niin raskasta.
Vaan jospa huomenna olisi taas jo helpompaa.
Ihan kauheasti lähetän voimia! ♥ Tulee niin surullinen olo aina mitä kaikkea teille on elämä tuonut tullessaan viime kuukausina, vaikkakin myös paljon hyvääkin ♥
VastaaPoistaKiitos ♥ Kyllä sitä välillä miettii kuinka samaan aikaan voi olla todella surullinen ja kuitenkin onnellinen. Vaikka juuri kun pitää Aatosta tai ketä tahansa rakasta ihmistä sylissä surullisella hetkellä. Onneksi on niitä iloisia ja onnellisia hetkiäkin paljon ollut kaiken surun ja tuskan ympärillä, niistä sitä voimaa onneksi saa vaikeisiinkin hetkiin! :)
PoistaIsot voimahalit myös täältä! Aivan käsittämättömän hyvin olet jaksanut raskaat kuukaudet.
VastaaPoistaKiitos kovasti ♥ Kaikesta sitä näyttää selviävän kun ei ole vaihtoehtoja. Ihminen on sopeutuvainen, ainakin sitten kun on pakko! Ja onneksi on rakastavat ihmiset ympärillä ♥
Poista