Puurolautasesta ja äidistä.

Aamu alkoi puurolautasen särkymisellä. Isosisko koetti auttaa vähän enemmän kuin piti, sillä pyysin vain sekoittamaan puuron ja laittamaan vielä yhden minuutin ajaksi mikron päälle. Sitten kun mikro piippasi, toinen otti lautasen, joka olikin tulisen kuuma ja sinnehän se tipahti, tuhannen pirstaleiksi. Onneksi ei sattunut, vaikka itkeä harmittikin, kun parhaansa yritti. ♥ 

Puuroa tuli onneksi pian lisää ja sotkutkin tuli siivotuksi. Enpä tajunnut varoittaa, vaan ensi kerrallapa muistaa että antaa jäädä lautasen viilenemään rauhassa mikroon. Harmi, että tämä piti oppia kantapään kautta. Mutta ihminenpä usein oppii parhaiten oman kokemuksen kautta. Paremmin siitä jää muistijälki aivoihin, kuin vain että toinen kertoo mitä tässä elämässä kannattaa tehdä ja mitä ei. Lapsensa tietä ei voi liikaa siloitella, (vaikka aina välillä, useinkin, haluaisi poistaa kaikki ylimääräiset kivet ja kannot, ettei niihin vaan toinen kompastuisi ja satuttaisi itseään), jokaisen on kuitenkin se oma polkunsa mentävä läpi. Toki voi ja kannattaakin ohjata valitsemaan turvallisia reittejä, mutta kaikkihan me tarvitaan jonkun verran niitä seikkailujakin! :)

*     *     *

Äiti on kuntoutusosastolla parhaillaan. Isä osti tabletin, vähän lääkärin suosituksestakin, että pääsevät äidin kanssa yhdessä harjottelemaan taas tietokoneen avaamia mahdollisuuksia. Sormet tarvitsevat kuntoutusta ja kosketusnäytön käyttö harjaannuttaa varmasti näppäryyttä. Vanhempani ovat kuunnelleen yhdessä suosikkikappaleitaan Youtubesta (Niin, isäni harjoitteli ensin kotona, kuinka sieltä voi kuunnella musiikkia ja etsi sitten yhteisiä, tuttuja kappaleita, mitä voivat äidin huoneessa kuunnella. ♥ Rakkautta, jos mikä!). Lisäksi ovat käyneet facebookissa vähän kurkistelemassa ja "tykkäilemässä". Musta on vain hyvä jos äiti on kiinnostunut muustakin kuin vain sairaalan sisäpuolella olevasta elämästä. Viikkoja on kuitenkin ollut sairaalassa jo paljon, ja pakosti äiti on oppinut elämään sairaalan rytmissä. Kuitenkin siitä rytmistä olisi päästävä irroittautumaan joku päivä. Milloin? Se on vielä arvoitus. Aikaa kuntoutuminen kuitenkin vaatii, ja ei ole ihmekkään jos mieltäkin välillä painaa ja koti-ikäväkin on. Äiti on kuitenkin ollut niin pitkään erittäin sinnikäs ja positiivinen. Mutta ei tietenkään aina tarvitse kenenkään jaksaa olla sitä. Ajattelen, että paraneminen vaatii vähän sitäkin, että on välillä surullinenkin. Sitä kautta pystyy käsittelemään omia voimavaroja, tulevaisuutta ja tunteita. 

*     *     *

"Paljon paranemisia"  

Iisa teki mummolle kortin ja Nasu-sorminuken

viikonloppuna kun käytiin mummoa moikkaamassa.