Eilen tuli vuosi äidin kuolemasta. En osaa sanoa, onko vuosi mennyt nopeasti vai hitaasti. Ehkä se tuntuu juuri vuoden mittaiselta, ei kuin eiliseltä tai muultakaan. Olotila on tilanteeseen toki jollain lailla sopeutunut, mutta silti se ettei äitiä ole, tuntuu surulliselta. Olisi niin ihanaa, jos äiti vielä eläisi. Mutta kun se ei ole vaihtoehto nyt, niin turhaan tuolle ajatukselle antaa liikaa valtaa. Elämä jatkuu.
pieni asetelma sydänkorissa
Kävin toissapäivänä tilaamassa kukkakaupasta pienen asetelman jonka eilen veimme äidin haudalle. Ennen sitä kävin pikaisesti kaupasta hakemassa kalapuikkoja, ja huomasin, että vuosi sitten, juuri tähän aikaan, olin samassa paikassa lasten kanssa kun isä soitti ja kertoi äidin kuolleen...
Nyt selviydyin kaupasta huomattavasti helpommin pois kuin silloin, ja jatkoimme lasten kanssa matkaa kohti hautausmaata. Luin taanoin "Pikkuveljet eivät ole perhosia" -kirjan ja sain sieltä ihanan idean toteutettavaksi äidin kuoleman vuosipäivänä. Kaunis asetelma ja lumienkeli haudalle. Näin me teimme.
Höyhen
Tiedän äiti, et sinä olet lähelläni, vaikkei sinua näy,
oikein hiljaa kun kuuntelen,
niin enkelisiipesi lyönnit luonani usein käy.
Tietoisuus siitä, antaa minulle rohkeutta, iloa ja voimia,
ja siivistäsi pudonneet höyhenet haluan muistoihini poimia.
Tapio Still lähettänyt runon posetiivarit sivustolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥ luen sen kuitenkin ennen julkaisemista :)