Hui hai huolillein...

Niin, niin.

Voisipa noin sanoa. Huolia huolien perään. Olisipa elämä välillä huoletonta. Sellaista, ettei olisi huolen häivääkään. Ei edes pientä... Yksi iso huoli kun tuli päätökseen (ettei äiti kuolisi ja kun kuolema koitti, huolikin tavallaan helpotti. Suru tuli tilalle..), on näitä huolia ollut sen jälkeen ihan riittämiin. Milloin kissat aiheuttavat niitä. Etenkin Nasun vatsantoiminta, ja toisaalta Bestiksen sietämättömyys Ruusaa kohtaan... Viikonloppuna koin taas sen verran kovaa huolta lähipiirin ihmisestä että teki mieli alkaa huutamaan, ihan vaan siitä syystä etten kestä olla epätietoisuudessa. Tästä huolesta on nyt kuitenkin selvitty ja lähimmäinen on kovaa kyytiä paranemaan päin! Mutta johan napsahti uusi huoli tilalle. Nimittäin Mimmi. Tytöllä alkoi viime yönä vatsatauti. Kerran oksensi, mutta vatsa on toiminut senkin edestä.. Kunnon vesiripuli... Voi mun pientä tyttöä. Ruokahalu on tietysti onneton, mutta onneksi mehu on maistunut Hello kitty juomapullosta. Kuumettakaan ei ole. Mutta väsynythän tuo neiti on. Voi, voi parannu rakas pikkuinen pian. ♥

Kai kaikilla on huolensa? Sopivasti juuri siihen hetkeen? Miten musta tuntuu nyt, että mä sain elää tosi monta vuotta aika huoletonna? Vai kultaako aika vain muistot? Ehkä huolet oli erilaisia. Rahahuolia? Sinkkuna sitä ettei ole miestä? Oliko mulla työhuolia? En jaksa muistaa. Toivottavasti ei suurempia. 

Huomaan ettei meillä näköjään tänään liputettu Minna Canthin eikä tasa-arvonkaan puolesta. Ei johdu siitä, ettenkö kannattaisi tasa-arvoa. Siis todella kannatan. Mutta silloin kun vielä asian muistin, täyttyi pian ajatukset vaipanvaihdosta. Kuusi vaippaa kun vaihtaa samalle tytölle tunnin aikana, niin ei tosiaan mitkään liput enää muistu mieleen. Ja en enää jaksa sitä lippua sinne salkoon nyhtää. Hyvä että muut liputtaa. 

Mä yritän tietoisesti olla huolehtimatta monesta asiasta. Kun musta tuntuu että ne vaan tuovat murhetta tullessaan. Tunnen myös vanhentuneeni näiden oikeiden huolien myötä viimeisen vajaan vuoden aikana aika monta vuotta. Sisäisesti on joutunut sopeutumaan ajatukseen äidin kuolemasta, ja siitä että parissa vuodessa onkin tullut yhden lapsen äidistä kolmen lapsen äidiksi. Henkinen kasvu, sitähän se. 

Tunnen vanhentuneeni myös fyysisesti aika paljon. Toki raskaudet ovat varmasti veroittaneet osansa, mutta huolesta ovat myös silmien ympäristö ja otsa varmasti rypistyneet. 

Kai nää ruuhkavuodet rasittaa jokaista jossain vaiheessa?

No, joka tapauksessa yritän jatkossakin kuitenkin pitää yllä sitä positiivista elämänasennetta mikä mulla luontaisesti pulppuaa tuolla rinnassani. Realistihan olen jatkossakin, mutta kuitenkin tämmöinen omanlainen taivaanrannan maalari... ;) Hei, ja siis nuo värit! Mä niin tunnen saavani niistä energiaa! Todella koen värien olevan hyvinkin energisoivia, vaikkapa tuo keltainen pöytäliina tällä hetkellä saa jo melkein hymyilemään.. Tai siis hymyilenhän mä, enkä vaan aio, omille hassuille jutuilleni! :D