Raskaita vaiheita..

Huhhuh! Täytyy sanoa, että onneksi eilinen on ollutta ja mennyttä. Ai että oli vaikea päivä! Ei ollut paljon blogiin kirjoitettavaakaan! Periaatteessa kaikki oli ja meni ihan hyvin, paitsi mun mielessä. Suoraan sanottuna vitutti lähes kaikki. Martyyri minussa huusi ettei kukaan ymmärrä ja sekös pisti kiukuttamaan. Siis oikein kiukuttelemaan, niin kuin pienet lapset. Toisaalta itketti, mutta toisaalta taas ei. Illalla ärsytti se, että Juhokin oli nukahtanut lasten nukutusreissulleen ja meidän piti katsoa yhdessä yhtä ohjelmaa. Siis oikeasti teki mieli mennä repimään toinen sängystä ylös ja "pyytää" se tappelemaan tänne mun kanssani!!!Vähintään painimaan! O_O !!! Siinä vaiheessa googlettelin jo netistä surun vaiheita läpi ja onneksi siellä sanottiin että vihan tunteminen on ihan normaalia! (Mutta ah, niin kovin raskasta!!! Niin itselle kuin varmasti puolisollekin!) Onneksi siis eilinen on ohitse, jäi siis painit painimatta! 

Äidin nimi sanottiin eilen kirkossa. Tiistaina vielä on lehdessä nimi ja sen jälkeen ei enää mitään paitsi perunkirjoitus ja äidin tavaroiden ym. läpikäyminen... Tuntuu jotenkin vaikealta miettiä mitä vaikka äidin vaatteille ja kengille tehdään. Onneksi ei ole mikään kiirekään päättää mutta silti se ahdistaa. Kai sieltä joku ulkoilutakki mulle käy ja ehkä joku paita? Kengät on numeroa liian pienet.. Äidin meikit odottavat pussukassaan, kynsilakat toisessa kaapissa, hajuvedet siellä ja käsirasvat ja muut omalla paikallaan... Äidin korut, päiväkirjat... Mitähän niille kaikille pitäisi tehdä? Toisaalta mä en haluaisi hävittää yhtään mitään, toisaalta taas on turhaa säilöä ihan kaikkea, niin kuin toinen vielä palaisi. Kun ei se äiti enää sinne oikeasti palaa. Tää on vaan tätä maallista, turhaa vaikka niin tärkeitä muistoja mukanaan kantavaa...

Luopuminen on raskasta. Vaikka jäähän mulle mun muistot. Äiti elää niissä ja meissä!