Iines maanantaina, viikon ikäisenä
Lapset nukkuu.
Kaikki kolme kotona olevaa siis.
Kohta tosin Iines varmasti herää syömään, sen verran kauan aikaa on jo nukkunut.
Juho on lähdössä hermoja lepuuttamaan käymään kalassa. Isompi pikkunaisista käy välillä kuumana, kun hän haluaisi määrätä, kuka saa nukuttaa päiväunille ja kuka ei. Isä ei tietenkään tässä asiassa kelpaisi, koska on välillä ihan tyhmä, huutaa lapseni kurkku suorana. Tänään aikansa huudettuaan äitikin kerkeää pullojen pesultaan ja keittelyltään nukutuspuuhiin. Sitten Mimosakin suostuu nukahtamaan.
Aamuyöstä viereemme tuli pikkupoika joka hetken malttoi nukkua äidin ja isän välissä. Vähän myöhemmin väliimme kömpi myös tämä isompi pikkunainen. Hänellä oli totuttuun tapaan hermo jo aamuvarhaisesta kireällä mutta onneksi pikkuveli suostui luopumaan äidinvieruspaikastaan ja Mimosa nukahti äidin viereen. Toisessa kainalossahan oli toki vauva. Hetken päästä Aatos kuitenkin alkoi protestoimaan menetettyään paikkansa äidin vieressä mm. potkimalla allekirjoittanutta ja lopulta talon miesväki siirtyi sohvalle nukkumaan, jolloin rauha palasi makuuhuoneeseen.
Kello 6:55 siirryn heräävä vauva sylissä keittiön puolelle koska vasen rintani on räjähdyspisteessä ja siirrän sähkökäyttöisen lypsypumppuni olohuoneesta eteistilaan. Pesen käteni, laitan lypsypumpun osat paikoilleen, pesen rintani, kuivaan sen talouspaperiin ja istun Iineksen viereen matolle ja alan pumppaamaan. Saaliina tällä kertaa 100ml. Vauva on katsellut touhujani suht tyytyväisenä pehmeältä viltiltään. Kun saan maidon pumpattua, laitan sen kylmäkallen kanssa vesihauteeseen jääkaappiin ja kirjaan tuotoksen vihkoon ylös. Sitten putsaan vielä vauvan silmät ja lähdemme takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan unia/ruokailemaan. Saan nukuttua yli yhdeksään. Juho on herännyt Aatoksen ja Mimmin kanssa 8:15, ovat syöneet aamupalan, katsoneet lastenohjelmia ja seuraavaksi ovat lähdössä metsäleikkipuistoon. Iines jää vielä nukkumaan, kun nousen. Etsin lapsille villapuvut, sukat, talvihatut ja hanskat, joilla pärjää parin asteen pakkasessa. Juho lähtee lasten kanssa ulkoilemaan.
Jään pikkuisen vauvamme kanssa kaksin kotiin. Mikä ihana rauha. En tee oikeastaan juuri mitään aamupalan jälkeen. Odottelen hetken sohvalla vauvan heräämistä ja päätän sitten keittää kupillisen kahvia ja otan pari riviä suklaata. Viimein vauvakin herää ja pääsemme tekemään aamupuuhia. Niihin kuuluu napatyngän puhdistaminen, kakkapyllyn pesu, pissit pyyhkeelle, ja uudestaan pepun pesu. Koska Iineksellä on kovin kuiva ja hilseilevä iho, olen öljynnyt häntä muutaman kerran päivässä, samalla ollaan hierottu vähän jalkoja, ja venytelty lihaksia. Jalkaterät alkavat olla jo aika normaaliasennossa, eivätkä niin taipuneet kuin masussa olivat olleet. Vaihdamme myös päivävaatteet päälle ja harjaamme tukan. Jason viihtyi apunani tänä aamuna. Sitten käymme napa napaa vasten ja Iines pääsee rinnalleni syömään. Aikansa imettyään pikkunainen nukahtaa ja minä lähden käymään suihkussa. :)
En tiedä, johtuuko siitä, että tietää näiden kahdenkeskisten hetkien olevan tulevaisuudessa harvinaisia, kun Juho lähtee takaisin töihin? Vai ymmärtääkö näiden aikojen kuluvan niin nopeasti joka tapauksessa, kun vauva on näin pieni, että niistä osaa ottaa kaiken irti ja rakastaa ja imeä ne tunnelmat syvälle sydämeen? Mä kuitenkin nautin näistä pienistä hetkistä todella paljon juuri nyt. Olen varmasti joka vauvan kanssa nauttinut vauva-ajasta, toki joka kerta se on ollut erilainen. Esikoisen kanssa kaikki oli uutta, vauva ja sen tarpeet, "piirit" kodin ulkopuolella, toisen kanssa mulla oli samalla ekaluokkalainen jonka kanssa kuljimme aamuisin koulumatkat ja iltapäivisin myös. Toki meillä oli Mimosan kanssa paljon aikaa kahdestaan. Tosin pian alkoivat myös hääjuhlien järjestämiset, askartelut ym. Aatoksen vauva-aika oli raskas ja surullinen. Aatos itsessään toki oli aivan mahtava ja rakastettava pieni ihminen, mutta arkeen liittyi niin vahvasti suru, luopumisen tuska ja pelko äidin kuolemasta. Olihan siinä sitten vielä nuo kaksi isompaa sisarusta (1v2kk ja 8v) mukana toki ja muutto uuteen kotiin ym. Nyt koenkin jollain lailla tämän Iineksen vauva-ajan olevan jotenkin terapeuttista ja hoitavaa tuon Aatoksen vauva-ajan jälkeen. Saan nauttia tästä ajasta juuri nyt, eikä jatkuva huoli ja pelko paina mieltä. Olen kiitollinen siitä.
Silloin kun mietin blogilleni nimeä syksyllä 2011, niin nämä "helliä hetkiä" ovat juuri niitä hetkiä, joita Mimosan kanssa vauva-aikana vietimme. Vauva-aika tulee minulle ensimmäisenä mieleen blogini nimestä. Nyt niitä siis jo neljännen kerran minun elämässäni... Sydän!
Uusi blogi, ja selvästi moniulotteinen, surupohdintoineen, monen lapsen vanhempana, kissoineen jne. Hienoja kirjoituksia on kymmenittäin. Luin yhdessä illassa monta postausta taaksepäin ja aina löytyi vastassa uusia ajatuksia ja aiheita. En ihan muista millä hakusanalla tänne löysin, eikä minulla ole kokemusta oman vanhemman menetyksestä.
VastaaPoistaKuitenkin äidinäitini menehtyi pari vuotta sitten. Se oli tähänastisista menetyksistä suurin. Olen siitä asti miettinyt, voisiko oman äidin menetyksessä nousta ilmi sisarussuhteisiin liittyviä asioita. Äidinäitini hautajaisissa tuntui että jollekin meistä lapsenlapsista menetys oli ikäänkuin suurempi kuin toisille - koin yhden suloisen serkkuni olleen eniten sureva, ja tästä seurasi pohdintaa oliko joku meistä ollut äidinäidille ehkä läheisempi kuin joku toinen. Minusta mummi hoiti isoäidin roolinsa todella upeasti, mutta kuitenkin pohdin näitä asioita.
Haluaisinkin kysyä, (tietämättä onko tämä tahdikasta), koitko olevasi veljesi kanssa surussa samassa rintamassa, vai tuntuiko että toiselle menetys oli vaikeampi? Tuleeko tuollaisessa tilanteessa esille ulkopuolisuutta jne? Koitteko olevanne yhtä tärkeitä hänen tukemisessa, vai tuliko erilaiset roolit jne?
Itse olen ollut vuosikaudet maailmalla ja siskoni taas enemmän arjen yhteydessä, ja kun vanhemmat ikääntyvät, sitä miettii tällaisia.
Ehdottomasti jään seuraamaan blogiasi, todella paljon antavia tekstejä. Ja hienoja kissoja!
-Kaislakerttu
Hei ja kiitos paljon kommentistasi! Oli ilahduttavaa lukea se ja kuulla, että kirjoituksestani nousee ajatuksia pohdittavaksi. Ja toki vastaan kysymykseesi! Toki vastaus tulee vain omasta kokemuksestani, enkä ole keskustellut tästä veljeni kanssa.
PoistaMeillä on ollut veljeni kanssa aina läheiset välit. Muutama oleellinen juttu, jonka haluan kertoa taustoistamme ja lapsuudestamme. Meillä on kolme vuotta ikäeroa. Lapsena tapeltiin välillä kovastikin. Minä siis olin isosisko. Kun veljeni kasvoi pituudessa ja voimissa ohitseni, tappelut kummasti vähenivät. ;) Pikkuveli oli äitin poika ja minä olin iskän tyttö. Veljeni muutti suht nuorena opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja minä olen aina asunut samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa. Tästä johtuen olen ollut varmasti enemmin tekemisissä vanhempieni kanssa pitkin viikkoa. Veli toki pitänyt yhteyttä puhelimitse ja viikonloppuisin käynyt vanhemmilläani. Kun äidin kasvain löydettiin ja leikattiin ensimmäisen kerran olin muistaakseni 19 vuotias, veljeni 16v. Äiti eli 14 vuotta kasvaimen löytymisen jälkeen.
Minulla ja äidillä oli lapsena usein napit vastakkain! Minähän olin hyvin vahvatahtoinen ja koettelin varmasti molempien vanhempieni hermoja aina välillä. Äidin ja pikkuveljen taas en muista juuri kinastelleen asioista. Tämä ei varmasti ole ihan totta, mutta veljeni uskoi kyllä äidin sanaa paremmin, siinä missä minä olin tienraivaaja mitä saa tehdä, kuinka pitkään voi olla viikonloppuisin ulkona jne. Koin myös lapsena että pikkuveli oli varmasti äidille rakkaampi, kun oli pieni ja söpö, tämä klassinen sisarkateus vanhemman rakkaudesta siis. :) Mutta kun äiti sairastui ja itsekin kasvoin aikuiseksi ja myöhemmin sain lapsen, niin välit äidin kanssa varmasti muuttui. Tilanteita alkoi nähdä varmasti eri silmin, kuin nuorempana. Äidistä löytyikin ihan oma huippu tyyppinsä, jolla oli hauska huumorintaju, joka oli positiivinen yleensä ja auttavainen. Aloin nähdä äidin paljon armeliaimmin silmin, mitä koskaan lapsena saati nuorena, vastaan kapinoivana. Uskoisin, että veljeni suhde äitiin on ollut paljon tasaisempi alusta alkaen. Vuodet vierivät, ja elämä oli onneksi aika tasaista äidin kasvaimesta huolimatta. Toki sitä muutamaan kertaan vielä leikattiin ja äiti sai sädehoitoakin, joka oli raskas taival myös. Sädehoitojen ajan äiti kävi veljeni luota Leppävirralta Kuopiossa hoidossa. Ei siis tarvinnut kulkea yli 400km edestakaisin päivässä täältä kotipaikkakunnalta. Joten velikin sai äidin hoidoista oman osansa kantaakseen. Kun äidille sitten tehtiin tämä viimeinen aivokasvainleikkaus kesäkuussa 2012 ja joka epäonnistui, tilanne muuttui todella paljon. Äitihän oli ensimmäiset viikot Helsingissä, kotipaikkakunnaltamme 200km päässä. Veljeni luota Helsinkiin on kuitenkin jo 360km. Joten lyhyemmän matkan takia pääsin äidin luokse useammin kuin veljeni. Myöhemmin äiti siirtyi Kuopioon, jonne veljeni pääsi taas useammin käymään. Myös jatkohoitopaikkaan, Mikkeliin, meiltä oli lyhyempi matka ja
kävimme äidin luona muutaman kerran viikossa. Myöhemmin äiti siirtyi kotipaikkakunnalle hoitoon noin kuukaudeksi, ennen kuin isä alkoi omaishoitajaksi ja hän hoiti äitiä aina viikon kerrallaan, toisen viikon äiti oli vuodeosastolla. Tällöin minä pääsin osallistumaan äidin hoitoon tietenkin enemmän. Lähes päivittäin olimme joko isäni apuna päivällä tai sitten kävin tekemässä iltahoitoja välillä ilman muuta perhettä, mutta usein koko porukalla. Myös vuodeosastoviikolla kävimme useasti äidin luona iltaisin. Vaikka nuo viikot olivat silloin todella raskaita ja näin jälkeenkin päin ajateltuna mietin, miten niistä oikeasti selvittiin? niin kuitenkin olin onnellinen, että sain olla äidin kanssa niin paljon tekemisissä näinä viimeisinä kuukausina/viikkoina. En tiedä kokiko veljeni ulkopuolisuutta, mutta uskon, että sen kauempana olevan läheisen rooli ei ole myöskään helppo. Koko ajan on kuitenkin huoli läsnä ja kun ei vielä omin silmin pääse näkemään tilannetta, niin sekin aiheuttaa varmasti lisää huolta ja murhetta. Omaa surutyötä ja luopumista äidin hoitaminen kuitenkin varmasti auttoi käsittelemään. Niin monta kertaa asiaa oli joutunut pelkäämään, niin kun lopulta tuli tieto äidin kuolemasta, tieto oli jollain tasolla myös helpottavaa. Enää mun ei tarvitse pelätä, pahin on jo tapahtunut ja sureminen voi alkaa...
PoistaÄidin kuoleman jälkeen minulle tärkeää oli, että sain viettää äidin kanssa hetken yksin, ennen kuin muut läheiset tulivat. Sain jättää omat hyvästini rauhassa, kammata äidin hiukset, laulaa hänelle. Hautajaisissa minun piti pitää huolta surun lisäksi vauvasta, joka oli rintaruokinnalla. Täytyi siis pitää itseni kasassa myös vauvan takia. Varmasti veljeni esimerkiksi itki hautajaisissa enemmän kuin minä. Aatos taisi itkeäkin hautajaisissa ja mä mietin, et heti kun äidin arkku on kannettu ulos, niin mun on hetki imettävä Aatosta vessassa, että hän pääsee päiväunilleen eikä huuda pieni nälkäänsä koko hautaanlaskemisen ajan. Näin onneksi tapahtuikin ja meitä odotettiin hetki, kunnes pääsimme saattokulkueeseen. Aatos myös nukahti samantien kun pääsi kärryihin.
Suru kokemuksena on varmasti jokaiselle niin henkilökohtainen, että sitä on vaikea alkaa erittelemään. Ihmiset ilmaisevat surua niin erilailla. Toinen itkee vuolaasti ja kaipaa tukea kanssaihmisiltään. Toinen sulkee tuskansa sydämeen ja käsittelee suruaan esimerkiksi kirjoittamalla. Toki toiset koettavat unohtaa koko asian esimerkiksi päihteiden avulla.
Sisarusten väliseen suruun suhteessa äitiin vaikuttaa varmasti myös se, että me olemme sisko ja veli. Myös se, että meillä on läheiset välit ja olemme suht samanikäisiä sekä meillä on molemmilla suht samanlaiset elämäntilanteet, ts. olemme perheellisiä molemmat. Mikäli nämä muuttujat olisivat toiset, olisi tilannekin varmasti hyvin erilainen. Kummallakin meistä oli varmasti oma tärkeä rooli. Tästä voisikin joskus keskustella veljen kanssa vielä tarkemmin...
Toivottavasti osasin jollain lailla vastata kysymykseesi :) Muistot pääsivät valloilleen, niin tekstiä tuli vuolaasti ja varmasti osa jo meni ohi aiheenkin! Ansukka