Olisipa aina kaunis ilma. Olisipa aina lempeä ja hyväntuulinen, pullalta tuoksuva äiti. Olisipa aina siistiä ja harmoonista kotona. Olisipa lapset aina kilttejä ja yhteistyökykyisiä. Olisipa kissatkin aina siivosti ja miestäkin katsoisi vastarakastuneen silmin. Olisipa kaikki terveitä ja elämä helppoa.
Mutta kun ei ole. Ilma oli tänään jopa liiankin kaunis ja vaatetus turhan kuuma päiväkävelylle. Äiti oli kaikkea muuta kuin lempeä ja hyväntuulinen, pulliakaan leivottu aikoihin. (No, alkuviikosta piirakoita ja sämpylöitä, mutta ei pullia.) Kodin on tänään mies siivonnut mutta siltikin ärsytti. Olen pessyt pyykkiä ties kuinka monta koneellista ja ikinä ei tule valmista. Ja kaiken maailman tavarat "väärissä" paikoissa ärsytti myös. Ja lapsikin ärsytti tänään oikein urakalla. Ei sentään pienimmät vielä. Kissat ovat olleet viime ajat kiitettävän siivosti, olisipa ne sitä aina! Ja kun istuisi ja odottaisi, katsoisi rakastaan, niin kyllä se rakkaus sieltä aina kuitenkin roihahtaa kaiken maailman ärtymyksen takaa. Ja terveyttä toivoisin, etenkin äidille. Helppoa elämää en kellekään.
Voi kun omistaisi pitkän pinnan ja lehmän hermot. Ihaillen katselin tänään isääni joka luotsasi lapsenlapsilaumaansa hellin ottein ja sanoin. Luki satukirjaa ja piti pieniä sylissä, samalla nukkea pukien. Ei näyttänyt haittaavan että lelut oli pitkin ja poikin ja huusholli ihan toisen näköisessä kunnossa kuin yleensä. Ulkona isommat leikkivät heppaleikkejään, terassi oli muutettu talliksi ja pihanurmi estekentäksi. Kunpa olisinkin saanut vähän enemmän hänen rauhallisuuttaan temperamenttiini. Myös miestäni ihailen, hänellä myös kaipaamaani rauhallista otetta elämään. Vaikka jämäkkä hän osaakin myös olla.
Mietin tänään jo aamusta riittämättömyyden tunnetta. Sitä kun mulla oli oikeasti aikaa olla hetki kaksin Aatoksen kanssa. Imettää niin pitkään kuin maistui. Peittää sänky ja käydä suihkussa. Laittaa pyykkiä kuivumaan, viikata ja viedä kuivat jo kaappiin. Oli aikaa syödä aamupala. Ja silti tuntui etten osannut jotenkin käyttää aikaani hyödyksi. Että tekemättömät työt vain hyppi silmieni edessä, kun olisi voinut vain relata ja olla vaan. Kuinka nauttia hetkestä, sulkea silmät tekemättömiltä asioilta? Kuinka tehdä vain asiat joilla on oikeasti merkitystä? Kuinka pysyä tietyssä rytmissä joka helpottaa elämää, mutta niin ettei se rytmi aiheuttaisi turhaa stressiä ja kiristelyä? Kuinka ymmärtäisi olennaisen ja nauttisi siitä?
Miksi äitiys ja perhe-elämä tuntuu välillä niin vaikealta? Vaikka samaan hengenvetoon voi sanoa ettei vaihtaisi päivääkään pois. Miksi me ihmiset ollaan niin monimutkaisia olentoja että välillä on kaikesta tehtävä vaan niin vaikeaa vaikka yksinkertaisemmallakin tavalla asiat hoituisi?
Tämä ei ollut mun paras päiväni. Mutta ei nyt missään nimessä huonoinkaan. Elämä on kasvua varten, ja mä ainakin yritän kasvattaa omaa ajatusmaailmaa niin että osaisin olla hieman löysemmin rantein. Niin etten puuttuisi niin paljon kaikkeen sellaiseen millä ei ole merkitystä. Välillä vaan tuntuu että se on kovin vaikeaa oppia, yritän silti kovasti. Mutta kai tärkeintä on se anteeksi pyytämisen ja antamisen taito. Kenenkään ei pitäisi mennä nukkumaan niin että päivän jutut olisi vielä mieltä pahoittamassa. Armoa sulle, mulle ja kaikille muillekin. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥ luen sen kuitenkin ennen julkaisemista :)