Puoli vuotta äidin kuolemasta...

Äidin kuolemasta tuli toissa päivänä puoli vuotta. 

Puoli vuotta ilman sinua, rakas äiti.

Vaikka päivääkään en ole ollut sinua ajattelematta.

Haudallasi on edelleen vaikeaa käydä.

Kivi, jossa nimesi on, on jotenkin niin lopullinen. 

En koe siellä lohdutusta, enkä halua surrakaan. 

Hautakivesi äärellä kokee olonsa niin orvoksi, äidittömäksi. 

Oma koti, se on paras paikka surulle ja iloisille muistoilleni sinusta.

Äsken sängyssä, pieniä nukuttaessani, muistelin pieniä käsiäsi, joissa sinulla oli kauniit kynnet. Vähän vinoa nenääsi, kauniita silmiäsi jotka olen sinulta, äitini, perinyt. Nenän alla oli luomi. Muistelin korviasi, paksua tummaa tukkaasi, sitä kuinka toinen olkapääsi oli alempana kuin toinen (venyi ensimmäisessä leikkauksessa). Sitä miten pieni ihminen olitkaan, niin sopusuhtainen nainen. 

Muistelin myös sitä, kuinka aina kutsuit kahvipöytään: "hei, tulkaas ottamaan!"

*     *     *

Viimeisin uni sinusta oli Tampereella ollessamme.

Ei niitä edelleen liian usein tule.

Uni oli jännä. Olit siinä kuollut, mutta kuitenkin niin elävä. Trakeostomia oli poissa ja kaulan iho kasvanut normaaliksi. Silitin sinua trakarin paikasta kaulalta ja ihmettelin, miten hyvin se onkaan parantunut. Lepäilimme sängyllä, minä, mummo ja äiti. Isä kertoi, kuinka edellisenä päivänä olit huiskanut pihalla puutarhassa iskän kanssa 7,5 tuntia, että jollei sillä kuntoudu niin ihme on! Mietin, mahtaisiko reseptien kanssa tulla ongelmaa kun söit kuitenkin lääkkeesi mitä ennenkin ja kun olit kuitenkin kuollut. (Kuten sanoin, uni oli "jännä"!) Aloin myös tehdä siinä unessa pullataikinaa ja tulit luokseni näyttämään kuinka hiiva kuuluu taikinaveteen murentaa. Mietin, että kyllä se leikkaus ja siitä toipuminen oli jotenkin sinua muuttanut, olit olevinasi topakampi ja sanoit asian aika kärkkäästi. ♥

*     *     *

Olen voinut kuolemasi jälkeen paremmin kuin uskoin. Pakkohan sitä on jatkaa elämää, kun on nuo pienet. Niin sinä olisit varmasti toivonut. Ikävä on sinua kaiken aikaa. Hetkittäin tosi raaka ja pohjaton, kun tulee se tunne, että olet poissa tästä elämästä sellaisena kuin haluaisin sinut olevan. Onneksi on uskoa, johon luottaa, että tapaamme vielä joskus. Ja onneksi on niitä hetkiä, että kuvittelen sinun olevan hyvin lähellä joissain tilanteessa. Onneksi on myös niitä hyviä hetkiä, jolloin on kivaa muistella, mitä kanssasi tulikaan koettua, ja kuinka mainio huumorintaju sinulla oli läpi elämän!