torstai 1. elokuuta 2013

Minä ja mun body... :)


Tällä hetkellä blogeissa kiertää A Beautiful Body -haaste. 
Mä en nyt ala itseäni tämän alastomampana kuvailemaan, mutta osallistutaan nyt kuitenkin jotenkin tähän haasteeseen. Vuosi sitten mulla oli rapiat 21 kg enemmän painoa kuin tällä hetkellä. Johtuen raskaudentilastani. Nyt nuo kilot alkaa olla sulaneet. Mulla on ollut siitä kiitollinen kroppa, että vaikka kiloja on raskauden aikana tullut +14 kg, +22 kg, +20 kg, niin niinpähän ovat vaan pikku hiljaa vähentyneet. Keskimmäisen raskauskiloja pudotin suurimmalla vimmalla, olihan meillä häät tulossa. Mimosa syntyi toukokuun lopussa ja sovittiin elokuussa että joulukuussa pidetään häät. :) No, olihan siinä 4 kuukautta aikaa ja aika hyvin kilot lähtivätkin puolessa vuodessa, mutta mutta! Mähän olin jo uudestaan raskaana (rv 8) kun karautimme naimisiin ja kiloja oli jo alkanut kertyä niin että mekkoakin jouduttiin käyttämään ompelijalla! 

Voisin kuitenkin kuvitella, että mulla on aika hyvä aineenvaihdunta kun kilot ovat karisseet juuri tekemättä mitään. Lisäksi imetys, joka on jatkunut vuodesta pariin vuoteen asti lasteni kohdalla, on varmasti vähentänyt mukavasti kiloja.. Myöskään raskausarpia ihoni ei ole kerännyt yhden yhtä, vaikka onkin joutunut venymään kerran jos toisenkin...

 Olen ollut kolme kertaa raskaana, joka kerta se on ollut vähän erilaista, mutta pääosin kuitenkin minusta itse sana "raskaus" kertoo siitä aika paljon. Onhan se aika raskasta. 

Esikoisesta pahoinvointi oli rajuin, siis 24/7 sen alun 13 raskausviikkoa. Toisesta pahoinvointi oli lievempää öllötystä, mutta kesti pidempään 16 raskausviikolle. Kolmannesta pahoinvointi oli näihin edellisiin verrattuna varsin lievää, hääpäiväkin meni varsin hyvin olojen suhteen vaikka rv 8. olikin menossa! ♥ Ensimmäisen pahoinvointiin ei auttanut mikään, muihin auttoi syöminen ja lepo. Varmaan kolmannessa, kun sai olla kotona eikä työelämässä, oli helpointa levätä silloin kun siltä tuntui. Mimosakin nukkui pitkiä unia, pieni kun oli itsekin. 

Ekassa raskaudessa jännitystä aiheutti kohdunkaulan läheisyyteen jäänyt istukka, mutta onneksi se nousi raskauden edetessä ylös turvalliselle paikalle. Toisessa mulla tuli ennenaikaisia supistuksia, joiden takia jouduin jäämään töistä pois jo rv 30 jälkeen (en enää tarkkaan muista) ja olin myös kotona sohvalevossa pari viikkoa. Se makaaminen oli tosi raskasta, kun Juhokin asui viikot Tampereella ja mä olla möllötin telkkarin ja kirjojen kanssa kotisohvalla. Lopulta minulta löytyi streptokokki bakteeri, joka oli ilmeisimmin aiheuttanut nuo ennenaikaiset supistukset ja kohdunkaulan lyhentymisen. Bakteeri hoidettiin synnytyksen yhteydessä antibioottitipalla pois. Kolmannessa raskaudessa raskasta teki se, ettei oikein ollut aikaa nauttia koko raskaudesta. Mimosa oli ihan pikkuinen vauva, esikoinen vaati huomiota kovasti ♥, muutettiin, myytiin asuntoamme, lisäksi meillä oli kissanpentuja 12 viikkoa kunnes luovutettiin uusiin koteihin, sitten äiti leikattiin ja sen jälkeinen elämä oli melkoisen järkyttävää, lisäksi vauva ei meinannutkaan lähteä syntymään joten muutaman yliaikaisuuskontrollin jälkeen synnytys käynnistettiin. 

Toisaalta kroppani on ollut aina varsin hyvä ja toimiva paketti olla raskaana ja synnyttää. Ei ole ollut ongelmia verenpaineiden tai verensokereiden kanssa, muutoinkin pää on kestänyt mielestäni melko hyvin olla raskaana (olenkohan lojaali :D ). Ensimmäisen synnytys tapahtui 41+2, synnytys alkoi sinä aamuna kun olimme menossa muutenkin yliaikaisuuskontrolliin. Joten jäimme sairaalaan... Pitkät oli tunnit. En olisi missään nimessä halunnut mitään puudutteita (pelkäsin epiduraalin laittoa), ja sinnittelin parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta synnytys ei tahtonut edetä 4 cm pidemmälle omin avuin... Olin ollut suihkussa ja ammeessa, vedin henkihieverissä ilokaasua ja lopulta piti puhkaista kalvot, laittaa epiduraali sekä oksitosiinia, että tilanne eteni. Toisessa synnytyksessäni (40+6) sinnittelin niin pitkään kotona, että oikeastaan alkoi jo vähän hirvittämään autossa kun tuli jo niin napakoita supistuksia. Sairaalassa oltiin noin 1h 50 min, ennen kuin vauva syntyi. Lilluttelin ammeessa, kunnes kalvot puhkesivat itsestään ja sen jälkeen halusin ponnistamaan sänkyyn, ilokaasun voimin. Kolmannessa synnytyksessä (42+0) eka puhkaisiin kalvot, ja sitten sain oksitosiinia ja sitten lämmintä geelipussia ja ilokaasulla mentiin muuten. Aika voimaannuttavia kokemuksia, etenkin nuo kaksi viimeisintä. Aatos muuten syntyi käsi poskella, mutta vaikka ponnistus merkittiin vaikeaksi, niin se ei kestänyt kuin 2 minuuttia. Eikä tikkejäkään edes tarvittu... 

Ja synnytyksen jälkeen imetys on lähtenyt hyvin käyntiin. Mulla on ollut asian suhteen varsin luottavainen olo ja vauvani ovat olleet oikein tyytyväisiä saamaansa sapuskaan. Lisämaitoa ei ole tarvittu ei sairaalassa kuin myöhemmin kotonakaan. Imettäjän urani on siis ollut melkoisen helppo taival.

Kaiken kaikkiaan olen viihtynyt kehossani hyvin koko elämäni. Tai sanotaan, että joka vuosi paremmin olen tullut itseni ja kroppani kanssa sinuiksi. Lapsena elo oli aika helppoa, vaikka taisinkin olla aika luonnonlapsi ja villikkokin, poikatyttö. Peruskoulu muistuu mieleeni jokseenkin ikävänä. Kavereita oli ja varmasti viihdyinkin ja olin onnellinen, mutta mulla oli aika huono itsetunto ja kärsinkin jonkunlaisesta kiusaamisesta. En todellakaan ollut mikään suosittu tyttö vaan niitä, jotka valittiin viimeisimpinä porukoihin. Onneksi olin kuitenkin liikunnallinen ja menestyin ihan kivasti urheilussa. Yläasteella mulle iski paniikkihäiriö, mitä ei koskaan kyllä diagnosoitu, mutta jouduin elämään paniikin kanssa useamman vuoden, ennen kuin helpotti. En antanut periksi. Kyllä se murrosikä on ihmiselle melkoista, vaikeaa ja kipeääkin. Onneksi se loppuu kuitenkin aikanaan! :) Aikuiseksi kasvaminen on melkoista, mutta onneksi itsevarmuuteni ja itsetuntoni on kasvanut pikkuhiljaa vuosien myötä. Kai sitä jotenkin päätti alkaa kunnioittaa ja rakastaa itseään, ja sitä kautta löytyi luottamus itseen ja siihen että juuri näin on riittävän hyvä.

 Kasvoissa mulla on vuosi vuodelta enemmän teerenpaskaa, tai kesakoita tai pisamia, ihan miksi nyt niitä haluaakin sanoa. :) Lisäksi maksaläiskät silmäni luona sekä nenän alla, tummenevat... Mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Tämmöinen mun naama on ja se on oikein hyvä. Pärjätty on. :D Ryppyjäkin alkaa näkyä otsassa ja silmien ympärillä, juonteet syvenevät. Kasvojumppa tuskin olisi pahitteeksi ja säännöllinen voiteiden käyttö. Mutta kaikkihan ne mun elämästä kertoo. 

Vuosi tulee pian viimeisimmästä synnytyksestä ja raskaudesta. Jos jotain tässä itselleen haluaisi tehdä, niin kiinteytystä, etenkin tuohon vatsan seudulle ja muutoinkin kohottaa kuntoaan liikkumalla enemmän ja säännöllisesti. Mutta katsotaan, milloin tässä nyt olisi aikaa keskittää huomiota enemmän itseen... Ehkä sekin aika joskus vielä koittaa! :) 

Tämmöinen tarina tällä kertaa!

4 kommenttia:

  1. Ihana postaus. <3 Olet kyllä näpsäkkä tyttö. Nyt, ja nuorempana. :) Mä muistan, että sulla oli yläasteella sellainen lyhyt (vekki?)hame, jonka kanssa pidit valkoisia säärystimiä ja paksuja sukkiksia. Ihailin sitä tyyliä usein, mutta en itse kuitenkaan ikinä uskaltanut laittaa vastaavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Kiitti Laura! Mulla löi hetken ihan tyhjää tuon asun kanssa, mut sit sain päähäni ne vaaleat paksut sukkahousut! Mulla oli usein vielä niiden kanssa sellainen tosi iso villapaita ja varmaan maiharit niiden säärystimien alla! :) Se oli sitä ysärii! :D

      Poista
  2. Ihana tarina sullakin! ♥ Ja kauniit kuvat! Sulle niin sopii kaikenlaiset mekot! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En tosin rohkaistunut tämän alastomaan versioon, mitä nyt ehkä kirjoituksen osalta. :) Tykkään kyllä kovasti mekoista ja hameista etenkin kesäaikaan, talvella sitten sitä iänikuista farkkua...

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥ luen sen kuitenkin ennen julkaisemista :)